"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle", jatkoi hän nopeasti ja voimakkaasti. "Sinä kuulit sanat — mutta sinä et tiedä, mitä ne sisälsivät — sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja käänsin hänelle selkäni." Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä ja käveli edestakaisin huoneessa. "Minä en ole kertonut sinulle monesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi ja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua! Kumminkin — sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka hän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun omantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun tehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin." Hän istuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän piti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. "Minä en voi siitä sanoa mitään nyt", jatkoi hän, "minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin sinulle sen — mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi itsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, — oi, miten sitä pakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle nimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin haluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä olet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle, jos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi, jospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä, johon me todellakin voisimme luottaa!"
Hän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä — näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun ajatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa jälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright lähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin, että me tarvitsisimme sitä koskaan!
"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura", sanoin minä. "Koettakaamme tyynesti puhua asiasta — tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme viisaasti."
Kun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista ja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan kanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli tehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli välttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.
Toinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman, ja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi meidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme ja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun yksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi, mitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.
Minä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen näyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen voi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja halustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli hänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin huomannut Blackwater-Parkissa — muutoksesta, joka sai minut siihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa koko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen hienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin hyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen kunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä minua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan — kaikki tämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä ja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala temppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti näyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä surusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä en voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti minussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi, tulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa sen sisällöstä.
Sellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia väitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla perusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir Percivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä hyvin kuin hän itsekin.
Hetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle rehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni hänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies oli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti liikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan niistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin Lauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen, jonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin mitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä siis kirjoittamaan tätä kirjettä.
Minä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan, kuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää erehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin vain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.
Juuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti Laura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan olleet huomanneet.