"Miksi tahdot katsoa, Marian?"
"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän kärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä hänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se — kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se."
"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se koske enää!"
"Anna minun nähdä se!"
Hän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan jäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut murehtia, en vuodattaa kyyneltä — enpä edes kauhistua siitä. Sanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin miehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille sukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi, tällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle —! Jumalan olkoon kiitos! kasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin puolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun peljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä — eikä ajatellut sen enempää.
"Älä ole niin kovin levoton, Marian", sanoi hän yksinkertaisesti vetäessään alas hihaansa. "Ei se koske enää."
"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi, rakkahani. — No hyvä, puhu enemmän. — Sinä sanoit hänelle kaikki, mitä Anna Catherick oli kertonut sinulle — kaikki, mitä sinä kerroit minulle?"
"Niin, kaikki. Hän vaati sen — minä olin yksin hänen kanssaan — minä en voinut mitään salata."
"Sanoiko hän mitään sinun lopetettuasi?"
"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. — 'Minä saan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko — kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä tiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän, 'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö tahdo tunnustaa kaikkea? Sinun täytyy tunnustaa! Minä pakotan sinut tunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä täällä!' — Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta — tietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua — eikä sanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä. Hän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin nyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' — Minä voin vain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni, meni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei onnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua miellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan — minä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu kaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette saa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni. Minä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette sanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon, mitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui siellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos! 'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon', sanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi tarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'. — Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon raa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. — Oi Marian. Hän näytti mielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, — mutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin."