Minä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani ensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni. Vasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat poskeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.
Ensi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven avaaminen tai sulkeminen — luultavasti viimemainittu — kolmen oven, eteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut tutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi yössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja palasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.
"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?" kuulin minä sir Percivalin murisevan alhaalta.
"Oi, kuinka lämmin on!" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä äänellä.
Sitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa vasten — minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti minulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis onni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat istuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä rouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa valkosta kaihdinta vasten.
Sillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään alakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei kumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu, johon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen ikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi — niin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini ja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään keskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen pääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa ikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko alakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella toistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli sir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti laiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että hän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli ollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin sopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja, ett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa. "Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival", sanoi hän, "ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen nähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä salaisuudessa."
Tämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti huomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä keskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja minä kuuntelin sitä sana sanalta.
"Pulaanko?" toisti sir Percival. "Niin, pahempaan pulaan, kuin voit aavistaakaan, sen voin sanoa sinulle."
"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime päivänä", lausui kreivi kylmästi. "Mutta odota hieman! Ennenkun me lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minä en tiedä, niin tehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minä tiedän. Katsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan nähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden."
"Odotapas, kunnes olen sekottanut lasin konjakkia ja vettä. Ota itsellesi."