En voinut sanoa sen enempää. Ääneni tukehtui, kyyneleet tunkeutuivat silmiini kaikesta ponnistuksestani huolimatta. Hän tarttui käsiini molemmin käsin ja puristi niitä melkein miehen voimalla; hänen tummat silmänsä leimusivat, tumma punerrus loisti hänen ruskean ihonsa läpi; hänen voimakkaat kasvonsa kaunistuivat siitä osanoton ja jalouden puhtaasta valosta, joka levisi niille.
"Minä tahdon luottaa Teihin — jos se aika koskaan tulee, tahdon minä luottaa Teihin kuin minun ystävääni, ja hänen ystäväänsä kuin minun ja hänen veljeensä." Hän vaikeni, veti lähemmäksi minua itseään, ja tuo sydämmellinen, jalo tyttö kosketti sisarellisella hellyydellä huulillaan otsaani ja kutsui minua ristimänimeltä. "Jumala siunatkoon Teitä, Valter!" sanoi hän. "Pysähtykää tänne ja rauhoittukaa. — On parasta meidän molempain vuoksi, että minä menen, on parasta, että minä parvekkeelta katson Teidän lähtöänne."
Hän poistui huoneesta. Minä käännyin ikkunaan, jonka ulkopuolella silmäni eivät nähneet mitään muuta kuin aution, syksyisen maiseman — käännyin pois voidakseni hillitä itseni, ennenkun poistun huoneesta — ikuisesti.
Minuutti kului — voi tuskin olla pitempi aika — kun minä taasen kuulin ovea hiljaa avattavan ja naisen hameen kahinan mattoa vasten yhä lähestyvän minua. Sydämmeni löi kovasti, kun minä käännyin. Neiti Fairlie lähestyi minua vastapäiseltä puolen huonetta.
Hän pysähtyi epäröiden silmätessämme toisiimme ja nähdessään, että me olimme yksin. Mutta sillä rohkeudella, jota nainen usein kaipaa pienissä vastoinkäymisissä, mutta harvoin suurissa, lähestyi hän — varsin kalpeana ja hiljaa — toinen käsi seuraten sen pöydän reunaa, jonka vieressä hän kulki; toisessa kädessään piti hän jotakin puoleksi kätkettynä hameensa poimuun.
"Minä menin vain salonkiin", sanoi hän, "hakeakseni tämän. Se kenties muistuttaa Teitä olostanne täällä ja niistä ystävistä, jotka jätätte tänne. Te sanoitte, että olen edistynyt suuresti, kun minä valmistin sen, ja minä uskoin, että Te pitäisitte siitä —"
Hän käänsi pois kasvonsa ja ojensi minulle pienen taulun, jonka hän oli maalannut ja joka kuvasi tuota pientä huvihuonetta, missä me ensi kerran näimme toisemme. Paperi tärisi hänen kädessään hänen ojentaessaan sitä minulle — tärisi minunkin kädessäni, kun minä otin sen häneltä.
Minä pelkäsin sanoa hänelle, mitä minä tunsin — minä vastasin vain: "Se on ainiaan oleva minulla; niin kauan kuin elän, on se minun kallein aarteeni. Olen syvästi kiitollinen tästä lahjasta — syvästi kiitollinen Teidän hyvyydestänne, ett'ette päästäneet minua matkaamaan saamatta ensin Teille sanoa jäähyväiset."
"Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka olisin minä voinut tehdä siten, kun meillä on ollut yhdessä niin monta onnellista päivää!"
"Nämä onnelliset päivät eivät luultavasti koskaan palaa, neiti Fairlie — minun ja teidän elämänratanne eroavat paljon toisistaan. Mutta jos tulisi aika, jolloin minun kaiken muun voittava uskollisuuteni voisi hankkia Teille hetkisen onnen tai säästää Teiltä hetkisen surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa? Neiti Halcombe on luvannut luottaa minuun — tahdotteko Te myöskin luvata samaa?"