Neiti Halcombe lupasi täyttää hänen toivomuksensa. Hän kiitti häntä — nyökkäsi ystävällisesti ja meni huoneeseensa pukeutumaan päivälliseksi. Kun hän avasi oven, pisti pieni vihainen vinttikoira terävän kuononsa sohvan alta, jonne se oli paennut, murisi ja hyökkäsi hänen perästään.
"Hyvä aamutyö, neiti Halcombe", sanoin minä kohta jäätyämme kahden. "Nyt on meillä ikävä asia oikealla tolallaan, ja se meni aivan toivomusten mukaan."
"Niin, kyllä", vastasi hän. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen."
"Että olen tyytyväinen! Tuo kirje kädessänne ette Tekään voi olla muuta kuin täysin tyytyväinen?"
"No niin — mitäpä olisin minä voinut muuta. Minä tiedän, että asia ei ole arveluttava", jatkoi hän, puhuen enemmän itselleen kuin minulle; "mutta minä olisin melkein toivonut, että Valter Hartright olisi ollut täällä kuulemassa keskusteluamme ja hänen ehdotustaan minulle tämän kirjeen kirjoittamisesta."
Minä kummastuin — kenties hieman loukkauduinkin — näistä sanoista.
"On kyllä totta", sanoin minä, "että sattuma on ihmeellisellä tavalla sotkenut herra Hartrightin tähän juttuun, ja minä myönnän mielelläni, että hän on menetellyt sekä viisaasti että hienotunteisesti. Mutta minä en voi kumminkaan ymmärtää, kuinka onnellisesti hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut meidän arvosteluumme sir Percivalin selityksestä."
"Se oli vain päähänpistoni", sanoi hän hajamielisesti. "Asia ei ansaitse enempää ajattelemista, herra Gilmore. Teidän kokemuksenne täytyy olla minun varmin tukeni, ja se onkin todella se!"
Minä en pitänyt oikein siitä, että hän siten pani kaiken edesvastauksen minulle. Jos herra Fairlie olisi tehnyt sen, en minä ollenkaan olisi kummastunut. Mutta että päättävä, selvänäköinen neiti Halcombe tällä tavoin arasteli lausumasta ajatustaan, se oli jo jotakin, mitä minä kaikkein vähimmän olisin odottanut maailmassa.
"Jos Te vielä epäilette jotakin", sanoin minä, "niin miks'ette heti ilmoita minulle? Sanokaa minulle suoraan, onko Teillä mitään syytä epäillä sir Percival Glydeä."