"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä tehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni suhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen asti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan vaikeampi päästä kuin koskaan ennen.
"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet käyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot olin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain suhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen mainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä näyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien ryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun pitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden toivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen sir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen ratkaisemista.
"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?" kysyi lukkari, kun minä suljin kirkonkirjan.
"Kyllä", vastasin minä, "mutta kumminkin on minulla vielä muutamia kysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli seurakunnan pastorina, ei elä enään?"
"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun tänne tulemistani — ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän paikan, herra", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, "että entinen lukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen vaimonsa ajoi hänet pois kotoa — vaimo elää vielä ja asuu uudessa kaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on paikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen — sen vanhan herran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri, aivankuin hänen isänsä oli ennen häntä."
"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?" kysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä rakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut, ennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.
"Niin, niin se oli, herra", vastasi lukkari. "Vanha herra Wansborough asui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin."
"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen isänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä tarkoitetaan."
"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella seurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen mies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän tietoja kuin useimmilla heistä — vaikka minä en tosiaankaan tahdo kehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja jos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon puolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin Lontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla varma, että ne kaikki ovat lakimiehiä."
"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?"