Laillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset paikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja paikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä. Luonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.
Ensimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa kysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat, olkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta samaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa Lontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei mitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli vieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.
Lohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut tapahtunut — kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni. Laura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua ilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen sisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli näet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen kultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku päivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä pienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan hirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys säästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli suurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut. Kirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen kertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin varovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei mikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä olisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän rohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun minä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin, että minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja että minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.
Kirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina siihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.
Tutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin, sekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen tapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita kysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä ja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä ei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään ollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut epäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti hankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival Glyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä tietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin tuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja hyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia saapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi tutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi olivat kaiverretut siihen.
Seuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.
Palvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua raapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin kuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija oli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli nähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai poistua.
Ilokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan tuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että hän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun hän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa olleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan, että avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni hänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston olevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan koettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa häntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan, kysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut avaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin yksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo henkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa mitään tietoja kummastakaan seikasta.
Minusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun päätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään yksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska siitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni totuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet, ja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä esitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko salahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury olisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra Kyrlekään.
Ei mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen, joka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista. Ennenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää oman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir Percivalin kuolemasta.