Huomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla olevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme me ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä — kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin tervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja laaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja levoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.
Olin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella hänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan hänen neuvoansa.
Kolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden puhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme kohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä ajattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta sanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti ja puhui ensin.
"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä palasit Hampshirestä", sanoi hän. "Olen odottanut, että puhuisit siitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi kauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin — yhtä selvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole ihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä ja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen, kaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin melkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että nämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten."
"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi", sanoin minä, "nyt tahdon minä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella".
Hän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi muistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa. Puhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle merelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.
"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme", sanoin minä, "päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on kumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt — tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa — pakottaa kreivi Foscon tekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei kumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan, jos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista sanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai tuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen siten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään oikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä ja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni antautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni täytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni puolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?"
"Joka ainoan sanan", vastasi hän.
"En tahdo puhua omasta tunteestani", jatkoin minä, "tai siitä rakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset — minä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta, jonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani. Jos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on ainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin johtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon. Kenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia keinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin epäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä mielessäni — mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano."
"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan."