Muutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät vihittiin.
XIV.
Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.
Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo ylitsemme.
Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran — seikka, johon minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen — olisin minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta — ei minulla olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään taistelussa sellaista vihollista vastaan.
Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia, joita vastaan minun oli taisteltava — kun minä mietin sitä onnen lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille — sitä vaaraa, jolle minä paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet. Niin, minun täytyy tunnustaa se — lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta tieltä — yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille uudelleen.
Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden kanssa, uni ja unennäkö — nuo salaperäiset sanansaattajat — palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran — se oli vain kaksi viikkoa vihkimisemme jälkeen — kun minä valvoin hänen uneksuvistaan, näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan, jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana päivänä palasimme Lontooseen — sinä päivänä, jolloin päätökseni uudistui kymmenkertaisella voimalla.
Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.
Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni. Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja — ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden. Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden, millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan saavuttamaton.
Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan — josta hän luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään. Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" — ja että hän sai kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen kirjeittensä saamiseen — kirjeitähän mannermaalta valtiollisille pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.