"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta", sanoin minä.
Hän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti käytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.
"Walter", sanoi hän, "siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni, sait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt! Niin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on yllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi."
Hänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa minua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.
"Muista hyvin yksi asia!" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan mielenliikutuksen vallassa. "Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän miehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan muistiini. Jos sinä huomaat tämän johtolangan, niin pidä se hyvänäsi — älä sano mitään — polvillani pyydän minä, rukoilen minä: jätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä sokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!"
Hän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi — sitten vaikeni hän.
Minä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin kielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia sanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän alusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan tuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään hänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt, että hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni hänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän suostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään — jota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni kiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä, mutta ei koskaan missään äänen korottamisessa — kuulin minä nyt sen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua siihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä kertomuksessa.
[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan kertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka asian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä vaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se, jonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni osassa.]
"Sinä et tiedä mitään sen enempää", alkoi hän, "kuin että minä valtiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut niin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta kuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. — Sinä olet varmaan kuullut puhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa Europan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä Italiassa — minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän maahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä liian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni että muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja odottamaan täällä. Minä matkustin tänne — olen odottanut — odotan vieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta kymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama — olen täällä, elätän itseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa — syyn saat sinä heti kuulla — tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla sinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni sinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt minun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat istumme nyt tässä.
"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden, jonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen, kun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi' tarvitessani mainita jotakin siitä.