"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.
"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka kanssa ei ole leikitteleminen?"
"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini täällä koskee elämää tai kuolemaa — ja jos tuo ovi, jonka Te äsken suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."
Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen. Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään, ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon, maalatun lankakudoksen raoista.
"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"
"Mitä sanonkin."
Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat avaimeen.
"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän.
"Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.
"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."
"Kuinka se tapahtuisi?"