Rouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir Percival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten minusta näytti — tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan kreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt suorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin ei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin, että kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten yläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen kaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut vastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin pöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet vähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut mitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen. Nuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen nyt uudistetuksi paheksumiseksi.
Seuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila paranevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin elpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady Glydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse ehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän tuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.
Ainoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli kreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa vain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla miehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin takaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti joka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa muissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.
Kolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan sellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle huomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle, joka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.
Herra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän oli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta ja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan hänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin sairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää hänelle vuoteen kuntoon huoneessa. "Onko kuume tullut tarttuvaksi?" kysyin minä. "Pelkään sitä", vastasi hän, "huomenna saamme nähdä."
Herra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että hänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti, tämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä. Lady Glyde koetti vastustaa — oli surullista nähdä häntä — mutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa noudatetuksi.
Huomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje eräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri mukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin lähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.
Kreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en voinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut mies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja katsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa. Herra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen, mutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian levottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.
Sairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä. Hän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi hänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti olivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun ihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi istuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen ohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten tohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan, että sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken kalpeana harmista ja kauhusta — niin, todellakin, kalpeana ja aivan neuvotonna.
Herra kreivi katsoi minuun.