"Lavantauti", vastasi lääkäri. "Epäilemättä lavantauti."
Vaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja katsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin tullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän lausuntonsa vahvistuksen.
Sitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä määräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin viiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen neuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti Halcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa taudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.
Nuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.
Kreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi. Neiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta huolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady Glyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen tuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman nopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä en olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada tulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan neiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan vuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson myöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen turhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti uskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen levottomuuttaan — koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut mieheni viime sairauden aikana — että minä rukoilen, ett'en kauempaa tarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa, ett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon välillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja pysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.
Viidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa. Hän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti tulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua siihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin — lukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen ja palasi takaisin samana iltana.
Kymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä tuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei neiti Halcombella ollut vaaraa. "Hän ei tarvitse mitään lääkäriä enää — hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja sitä minä huomaan hänellä olevan." Nämä olivat hänen omat sanansa. Tänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan "Palautuneesta terveydestä" lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.
Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan liian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton kestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua tuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi pysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos olivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä palauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi, sillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli kreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava, että herra Dawson poistui talosta.
Minä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että kiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle välttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson, joka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän kuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta sekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi — minä en ymmärrä miksi — kadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli säilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita eri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt kuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten, että herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja — sittenkun hän ilman erikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben — uhkasi lopettaa tyyten käyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi sekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.
Sir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi vain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä äärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan ja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.