Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna. Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.
Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.
Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä, kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa. Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin. Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään — ei, kuten minä luulin, paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti, keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä, oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.
Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen veräjän — oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.
Huomispäivänä tai sitä seuraavana — en muista oikein, kumpanako — toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten matkustanut edelleen rautateitse — mihin, ei mies voinut sanoa meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.
Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten kerrottu.
On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan. Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä osasta; toiseen.
Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti halpamielistä petosta.
Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi, jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla luokseni. Oli surullinen aika — aika, joka vaivaa minua sekä ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin; hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.
Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni aiheuttamia.