Poistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni herättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla ympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella olevan rauhallisimman korttelin kautta — ja erään kadun päässä pysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.
Kadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa näyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä. Silmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän ohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle, toinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä heti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen Englannista lähtöäni.
Jos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä luultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla hänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen toimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan, vaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn, annoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.
Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus viekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies oli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä porttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni hänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän jälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin Newstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle — yhäti molemmat miehet kintereilläni — ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä, tulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä ollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja käskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja ei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat yli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti päässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin ajoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki Hydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei kukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja jo pimeän tultua palasin minä kotiin.
Tapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa. Hän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle näyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni heikko piirustusraukka — itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta niin mieltä liikuttava — oli huolellisesti asetettu kahden kirjan tukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta kynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa valaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja kuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä, joka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein kuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen, olisimme me häirinneet häntä.
Marian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani herra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli ahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla sir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton ilme.
"Huonoja uutisia, Walter", sanoi hän, "pahimpia, mitä voit tuoda minulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"
"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle", vastasin minä ja ojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.
Hän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.
"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?" kysyin minä.