Kova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn huomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria ilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin. Yritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi aseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki vieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut, oli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut kaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt, ei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta minä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja yrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.
Minulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen juna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin Blackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan kanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut tällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.
Kun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois saatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.
Poikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän nopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni kasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua kädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta päättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei ollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni hänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni katsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää ollut näkyvissä — ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut taloon.
Portinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä oli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret Porcheriksi.
Kysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän vastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä voinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut kesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta kuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman paremmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka sir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli säikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli karjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän oli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan — mutta varmaa päivää, milloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.
Poistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin työskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan minua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva Michelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin halukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä kertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi kuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä päivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut pois "yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä". — Siinä kaikki!
Puhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine hattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan päähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.
Joitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa jo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei puutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella häntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli sallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi suoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.
Hänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän, kuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani. Hänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt olla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä kohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni — jota minä kutsuin "tungettelevaisuudeksi" — ja poistuin pihalle. Oli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli heti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli lähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla tekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään aihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti viety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty minun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin muutamiksi päiviksi.