"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."
"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"
"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."
"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella Varneck-Hallin läheisyydessä."
"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa, eikä kestään muustakaan luullakseni."
Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu, ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle — minä voin vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.
"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."
"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."
"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"
"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani. Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän iloinen takaisin tullessaan — vaikka hänellä olikin niin iloton elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan, kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin muut lapset — mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen — sillä asia oli siten, herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon miehen kuoltua — kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin erilaista entiseen verraten."