"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa", vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."
Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah, herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"
"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä asiasta — syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti, jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin — Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen kirkkomaahan maalla — joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras, jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."
"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena — ja minä elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa. Minä opetin häntä kävelemään. Minulle lausui hän ensi kerran sanan 'äiti' — Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te, herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja katsoessaan uudelleen minuun — "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut minun oma tyttäreni?"
Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta vastauksestani — lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu — mutta kuinka tiedätte sen? — Kuka on sanonut Teille sen, herra?" Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt rauhoittua — kenties parin päivän perästä."
"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle, herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."
"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu Welminghamissa?"
Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun — hämmästyksen perikuvana.
"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouva
Catherickiltä?"
"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne — ja minä matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se selville."