Viimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen herttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja juotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin herttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan terveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan "ja saakoon hän aseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee". Mr. Webb kiitti vieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan taistelunsa.
"Il est fatiguant", kuiskasi mr. St. John, "avec sa trompete de Wynendael." [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]
Kapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti Marlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.
"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni", sanoi mr. Webb; "sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista. Minä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele." Ja jäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että täytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen herttuan kunniaksi.
Ja nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät säteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan rakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen kaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi Ashburnham.
"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar"; kuiskasi St. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin useimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen ääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen, jossa hän tavoitteli säkeitä "Sotaretkestä", missä suurin runoilija oli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi hänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa itkemässä Tom Boxerin petollisuutta.
Harry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta valaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui, alkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi Ashburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla. Suurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua vasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja keskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin kanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden omaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui. Jäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi lordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen viettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.
Mr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita kauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois — kun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja olivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen, lakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa. Onneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko tyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin aamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti olla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn huolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä; ja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti vahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän kumarruksen poistuen huoneesta.
"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan paremmin", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä kykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin, tunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden sitä uhria, minkä hän oli tehnyt. "Beatrix ottaisi minut", ajatteli hän, "jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en vain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja rakastettuni myöskin."
Luulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu intohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden kaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka tyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä sitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen muistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen häviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen, naisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja nauranut heille — naisen, joka viitaten heille mairitellen ja hyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät polvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä täytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi taas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.