"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty loukkaavaa puhetapaa — hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."
"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä. "Missä kohtaamme ja milloinka?"
"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, ei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki", sanoi mylord Mohun. "Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."
"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?" kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.
"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada kilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."
"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi kapteeni.
"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi Harryn kättä — viimeistä edellisen kerran elämässään.
Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.
Sitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä. Oli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen akkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat rautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut kohtausta häiritä.
Kaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja varoitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta koska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja oli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta), ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto — he polttivat piippujaan ja nojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua — että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan maassa.