"Oletteko tullut hänen luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr. Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei olisi tullut milloinkaan sinne saapua."
"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi Steele.
"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt, niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" — hän puhui nyt hyvin kalpeana ja ääni väristen — "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran — ainakin monien vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien perästä — kun — kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon, että kohtaamme uudelleen — mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo — tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan tottelemalla minua tässä suhteessa."
"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän kovan tuomion", sanoi mr. Steele.
"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän. "Mr. Esmond on löytävä toisia, — toisia ystäviä. Tämän talon emäntä on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen, "ja on luvannut minulle — tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta. Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen, joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa — ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle — ellei — ei — en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis — hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."
"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan." Ja kreivitär sanoi:
"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra. Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? — Toivottavasti ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."
Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: " Filia pulchriorin kauneus ajoi totisesti pulchram matrem mielestäni; ja kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"
Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä, että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa", — niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli suoraan Newgaten portista — toisessa kerroksessa. Huoneista oli näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n — missä, kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher, olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen vielä sairastaessaan Gatehousessa — senjälkeen kuin lady Castlewood oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan — saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.
Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat muut senaikuiset hienot naiset — esimerkiksi Portsmouthin armo — käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat, että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta kielioppiaan.