Minä luulen, että Abednegon puheissa oli paljon totta, sillä ukko, joksi me häntä kutsuimme, puhui useasti minulle sukulaisestani, haasteli siitä, että täytyi saada liikkeemme kotiutuneeksi West Endiinkin, saada niin monta aatelista vakuutetuksi kuin suinkin, ja niin edespäin. Turhaan minä sanoin, etten mahda Prestonille mitään. "Nah, nah!" sanoo herra Brough, "elkää puhuko minulle. Ei sitä suotta lähetetä hirvipaisteja joka miehelle." Ja minä olen vakuutettu siitä, että hän luuli minua varovaiseksi, viisaaksi nuoreksi mieheksi, koska en ylvästellyt isoisilla heimolaisillani, vaan pidin salassa sukulaisuuteni. Tosin hän olisi voinut saada tietää totuuden Gusilta, joka eli yhdessä minun kanssani, mutta Gus piti tiukasti kiinni siitä, että minä olin hyvin tuttavallisissa väleissä koko ylimystön kanssa, ja kerskaili minulla kymmenen kertaa niin paljon kuin minä itse.
Poikien oli tapana kutsua minua "West Endiläiseksi".
"Katsos", ajattelin minä, "mitä minä olen voittanut sillä, että täti Hoggarty antoi minulle timanttineulan! Mikä onnellinen seikka, ettei hän antanut minulle rahaa, kuten toivoin hänen tekevän! Ellei minulla olisi ollut neulaa, — jos olisin vienyt sen muuanne kuin herra Poloniuksen luo, ei lady Drum olisi koskaan pannut minua merkille; ellei lady Drum koskaan olisi pannut minua merkille, ei herra Broughkaan olisi sitä koskaan tehnyt eikä minusta olisi koskaan tullut West Diddlesexin kolmatta kirjanpitäjää."
Tämä kaikki antoi minulle rohkeutta, ja minä kirjoitin heti nimityspäiväni iltana rakkaalle Mary Smithilleni, antaen hänen tietää, että "muuan tapahtuma", jota toinen meistä oikein hartaasti ikävöi, saattoi sattua pikemminkin kuin olimme odottaneet. Ja miksikä ei? Neiti Smithin omat tulot tekivät seitsemänkymmentä puntaa vuodessa, minun tuloni olivat sata ja viisikymmentä puntaa, ja me olimme aina luvanneet mennä naimisiin, kun tulomme nousisivat kolmeen sataan puntaan. "Ah!" ajattelin minä, "jospa vain voisin nyt lähteä Somersetshireen, niin saattaisin urheasti käydä vanhan Smithin pakeille (hän oli Maryn isoisä, puolta palkkaa nauttiva meriväen luutnantti), saattaisin kolkuttaa ovelle ja nähdä rakastetun Maryni asuinhuoneessa tarvitsematta hiipiä heinäsuovain takana vaanimassa hänestä silmäystä tai keskellä yötä nakella kivillä hänen akkunaansa."
Moniaan päivän perästä kirjoitti tätini kirjeeseeni perin armollisen vastauksen. Hän ei vielä ollut päättänyt, sanoi hän, mihin tapaan hän käyttäisi kolme tuhatta puntaansa, mutta lupasi ottaa harkitakseen tarjoustani pyytäen minua pitämään osakkeeni vapaana jonkun aikaa, kunnes hän oli tehnyt päätöksensä.
Mitä silloin tekee herra Brough? Myöhemmin, vuonna 1830, kun hän ja West Diddlesex-yhtiö olivat molemmat kadonneet, sain tietää, miten hän oli menetellyt.
"Kutka ovat asianajajat Sloppertonissa?" sanoo hän minulle huolettomasti.
"Herra Ruck", sanon minä, "on tory-puolueen miesten asianajaja, herrat Hodge ja Smithers ovat vapaamielisiä." Minä tunsin heidät vallan hyvin, sillä seikka on se, että ennen kun Mary Smith ilmestyi meidän ilmoillemme, olin pahasti pikiintynyt neiti Hodgeen ja hänen suuriin punavärisiin kiharoihinsa, mutta Mary saapui ja pian löi hänet laudalta, kuten sanotaan.
"Ja mitä puoluetta Te olette?"
"Me, — me olemme vapaamielisiä." Minä olin hieman häpeissäni tästä, sillä herra Brough oli puhdasverinen tory; mutta Hodge ja Smithers on kerrassaan kunnioitettava toiminimi. Minulla oli heiltä lähetys Hickson, Dixon, Paxton ja Jacksonille, meidän asianajajillemme, jotka ovat heidän Lontoon-asiamiehensä.