"Kerronpa Teille jotakin", sanoo yksi heistä. "Nähkääs, hyvä Tit, minä olen konessööri ja ymmärrän asioita, ja jos koskaan elämässäni olen nähnyt oikeata rouvasihmistä, niin on se rouva Titmarsh. Minä en voi olla tuttavallinen hänen kanssansa — minä olen koettanut —"
"Vai olette?" sanon minä.
"Älkää katsoko niin julmasti. Minä en voi olla tuttavallinen hänen kanssansa, tarkotan, niinkuin Teidän kanssanne. Hänessä on jotakin, shönniskoaa, joka estää minua, sir, ja mylordinkin oma palvelija, jolla on ollut yhtä paljon menestystä kuin kellään gentlemannilla Europassa — hänkin sanoo, että lempo soi —"
"Herra Charles", sanon minä, "sanokaa Te mylordin omalle palvelijalle, että jos hän tahtoo pitää paikkansa ja säilyttää nahkansa eheänä, elköön koskaan sanoko tälle naiselle ainoatakaan sanaa, jota palvelija ei voisi lausua emäntänsä kuullen, ja pankaa muistiin, että minä olen gentlemanni, vaikka köyhäkin, ja tapan ensimäisen miehen, joka loukkaa häntä."
Herra Charles sanoi vain "Kiesus!" tälle puheelle. Mutta top! Kehuskellessani omaa miehuuttani minä olenkin unohtanut kertoa, mikä suuri onni kohtasi minua rakkaan vaimoni ansiosta.
Ristiäispäivänä herra Preston tarjosi hänelle ensiksi viiden punnan ja sitten kahdenkymmenen punnan rahaa, mutta hän epäsi kummankin.
Mutta hän ei evännyt lahjaa, jonka molemmat naiset yhdessä antoivat hänelle, eikä se ollut mikään muu kuin vapautukseni Fleet-vankilasta. Lordi Tiptoffin asianajaja maksoi jokaisen laskuni, ja se onnellinen ristiäispäivä teki minusta vapaan miehen. Ah, kenpä ottaa kertoakseen sen päivän riemua tai sitä iloista päivällistä, jonka me söimme Maryn huoneessa lordi Tiptoffin talossa, kun lordi ja lady tulivat ylös puristamaan kättäni?
"Minä olen puhunut herra Prestonin kanssa", sanoo mylord, "sen herran, jonka kanssa Teillä oli se muistettava riita. Hän on antanut Teille anteeksi, vaikka oli väärässä, ja lupaa tehdä jotakin puolestanne. Me lähdemme nyt hänen kotiinsa Richmondiin, ja olkaa varma siitä, herra Titmarsh, että minä en ole muistuttamatta hänelle Teistä."
"Siitä kyllä rouva Titmarsh pitää huolen", sanoo mylady, "sillä Edmund on hirveästi hullaantunut häneen!" Ja Mary punastui ja minä nauroin, ja me olimme kaikki hyvin onnellisia. Ja totta tosiaan tulikin Richmondista kirje minulle ilmoittaen, että minä olin otettu neljänneksi kirjanpitäjäksi reistraattorinvirastoon kahdeksankymmenen punnan vuosipalkalla.
Tähän minun tarinani kaiketi tulisi päättyä, sillä minä olin viimeinkin onnellinen enkä ole sittemmin koskaan, Jumalan kiitos, tuntenut puutetta, mutta Gus tahtoo minun lisäämään, kuinka minä luovuin paikastani reistraattorinvirastossa ja mistä syystä. Oivallinen lady Jane Preston on jo kauan sitten kuollut ja niin on myöskin herra Preston — halvaukseen, eikä tarinan kertominen ole miksikään vahingoksi.