SISÄLLYS:
1. Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä. 2. Työskentely ja kääntyminen Bostonissa. 3. Hänen aikaisempi uransa Chicagossa. 4. Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla. 5. Työskentely saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa. 6. Miten Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa. 7. Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä. 8. Työskentely Farwell Hall'issa. 9. Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja mannermaalla 1867. 10. Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen. 11. Chicagon palo ja sitä seuraava aika. 12. Toinen käynti Englannissa 1872. 13. Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75. 14. Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. 15. Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenen luvun suuret kokoukset. 16. Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa. 17. Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä Northfieldissä. 18. Mr. Moodyn käynti Pyhällä maalla. 19. Kuoleman edessä Atlantilla. 20. Mr. Moody perhepiirissään. 21. Viimeinen evankeelinen lähetysretki. 22. Kruunauspäivä. 23. Hautajaisjuhlallisuudet. 24. Muistojumalanpalvelukset. 25. Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä. 26. Muutamien ystävien lausuntoja.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.
"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody itäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä! Sinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt korkeammalle — siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta asuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun ruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin Hengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on Hengestä syntynyt, on ikuisesti elävä".
Nämä ovat D. L. Moodyn sanat — hänen oma sepittämänsä — muutamiin harvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä, joka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen kanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika sisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden ihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen asti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan laajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen näkymättömissä maailmoissa.
Jumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli hänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5 p. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs uskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut Northfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin Moodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä hauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän avioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli kuudes.
Toukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista pisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin Moodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli äkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan mennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä palaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän horjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin löydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema oli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään hautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.
Leski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen lujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi vielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet ottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään, johon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen kehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:
"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet".