New York Tribune lausuu eräässä pääkirjoituksessaan heidän menestyksestään Englannissa:
"Moodyn ja Sankeyn rehellisyydestä voi löytyä vain yksi mielipide. He eivät ole affäärimiehiä eikä myöskään pettureita". Tuo vanhoillaan-olija Englanti, joka moitti sekä heidän työtään että menettelytapaansa, piti heitä kuukausmääriä ankarasti arvostelevien katseittensa alaisina, vaan ei voinut keksiä heissä ainoatakaan väärää vaikutusta.
Kun Mr. Moody muutamia viikkoja oli oleskellut ystävien luona Wales-maakunnassa, jossa hän silloin tällöin piti jonkun esitelmän, piti hän jäähyväissaarnansa Liverpoolissa 3 p. elokuuta 1875 ja läksi seuraavana päivänä Amerikaan. Hänen päämääränsä voittaa kymmenentuhatta sielua Kristukselle, joka monen mielestä tuntui kuin unennäöltä, oli enemmän kuin toteutunut, ja jos sanomme, että kymmenen kertaa mainittu lukumäärä oli saatettu uuden elämän omistukseen, niin pääsemme totuutta lähemmäksi.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty.
Toinen piirre Mr. Moodyn väsymättömyydestä ja uskonlujuudesta on Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. Se suuri tehtävä, mikä näillä kirjoilla on senkautta ollut, että niistä ei ainoastaan ole laulettu evankeliumin ilo miljoonien sydämmiin, vaan ovat myöskin olleet suurten kasvatus- ja raamatunopetuslaitosten syntyyn syynä, kuuluu uskonnon ja kaupan romantiikkaan.
Kun Mr. Moody ja Mr. Sankey tulivat Englantiin, huomasivat he, että kirkoissa käytettiin eräänlaisia, tarkoitukseensa sopimattomia laulukirjoja, aivan toisenlaisia kuin ne, joihin he itse olivat tottuneet. Mr. Sankey saattoi tosin laulaa soololaulajaan, mutta jotta seurakunta voisi lauluun yhtyä, oli välttämätöintä hankkia amerikkalainen laulukirja.
Mutta kustantajaa ei löydetty, joka olisi uskaltanut asiaan ryhtyä. Rahallisessa suhteessa ei yritys näyttänyt lupaavalta. Mr. Sankey ei luullut, että se onnistuisi. Rouva Moodynkin usko petti. Mr. Moody oli siis aivan yksin, mutta arvelematta painatti hän laulukirjan omalla edesvastuullaan ja omalla kustannuksellaan. Kaikki hänen jäljellä olevat rahansa (noin 20 puntaa) meni pienen tekstipainoksen painattamiseen. Niitä myytiin sitte kokouksissa yhdestä pennysta kappale.
Vähässä ajassa myytiin painos loppuun. Nyt ilmestyi heti kustantaja, joka uskalsi tarjoutua toista painosta painattamaan ja sitoutui sitäpaitsi maksamaan runsaan tekijäpalkkion. Mr. Moody hyväksyi ehdotuksen, koska hän siten arveli osan niistä kulungeista tulevan kuitatuiksi, joista hän persoonallisesti oli edesvastuun alainen. Niin suuri oli yhä kasvava harrastus, ettei tekijäpalkkiota paljo muistettukaan, vaan rahat jätettiin kasvamaan. Ennen pitkää heräsi kysymys, mitä sillä summalla, joka Moodylle kuului, oli tehtävä.
Lontookokousten lopussa, vähän ennen Moodyn ja Sankeyn kotimaahan lähtöä, näytti kustantaja tilit, joiden mukaan Mr. Moodyn saatava tekijäpalkkioina oli kokonaista 7000 puntaa. Mr. Moody ilmoitti komitealleen Lontoossa, että rahat olivat heidän käytettävinään ja tulisi niitä käyttää kristilliseen toimintaan tavalla, jonka he saivat lähemmin määrätä, lisäten, ettei hän tahtonut niistä mitään omaksi hyväkseen. Komitea kieltäytyi rahoja vastaanottamasta, koska he väittivät, että ne kuuluivat Mr. Moodylle persoonallisesti, eivätkä he tahtoneet sallia hänen maksavan niin korkeata hintaa oikeudesta saarnata heille evankeliumia. Tämä oli omituinen tapaus — rahat etsivät omistajaa, kun ei kukaan niistä huolinut.