ANTONIUS.
Näet joskus pilven lohikäärmeenmoisen,
Udussa näet kuin leijonan tai karhun
Tai tomillisen linnan, jyrkän vuoren,
Särmikkään kallion, sinervän niemen
Ja puita, jotka maailmalle nuokkuu —
Lumetta kaikki. Sinä näit nuo näyt.
Nuo iltahämyn kuvajaiset?
EROS.
Kyllä.
ANTONIUS.
Mik' on nyt hevonen, se tuokiossa
Hajautuu pilveen, erottamatonna
Kuin vesi vedestä.
EROS.
Niin kyllä, herra.
ANTONIUS.
Niin, ystävä, semmoinen varjokuva
On päällikkösi nyt. Täss' on Antonius,
Mut tätä hahmoa ei voi hän pitää.
Egyptin vuoksi ryhdyin tähän sotaan,
Ja kuningatar — jonka syämmen luulin
Omaavani, kosk' omasi hän minun,
Jok', omanani, miljoonittain muita,
Nyt kadonneita, yhdisti — hän, näet sen,
Pelissä petti mun ja Caesarille,
Vihamiehelleni, kunniani hukkas. —
Äl' itke, hyvä Eros; jäihän meille
Viel' itsemme, jok' itsemme voi tappaa.
(Mardianus tulee.)
Se kirottu! Hän miekan multa ryösti.
MARDIANUS.
Antonius, ei! Sua kuningatar lempi
Ja omakseen sun kohtalosi otti.
ANTONIUS.
Vait, rietas kuohilas! Hän minut petti.
Sen vuoksi kuolkoon!
MARDIANUS.
Ihminen vain kerran
Voi kuolemalle maksaa velkansa;
Hän on sen maksanut. Mit' aioit sinä,
Se on jo tehty. Viime sanans' oli:
»Antonius, ylevä Antonius!» Silloin
Antonion nimen syvä, raskas huokaus
Katkaisi kesken; sydän vei ja huulet
Siit' osansa; hän kuoli pois, ja nimes
On häneen haudattuna.
ANTONIUS.
Kuollut?
MARDIANUS.
Kuollut.