DOLABELLA.
En teitä, rouva, käsitä.
CLEOPATRA.
Näin unta.
Ett' oli kerran keisari Antonius: —
Oi, vielä moinen uni, että vielä
Näkisin moisen miehen!
DOLABELLA.
Suvainnette —
CLEOPATRA.
Häll' oli kasvot niinkuin taivas, missä
Kuu kiertelee ja päivä, valostellen
Maan pientä ympyrää.
DOLABELLA.
Ylevä rouva, —
CLEOPATRA.
Hän jalan polki valtamerta, käsin
Syleili maailmaa; kuin sfeerein sointu
Ol' äänensä, kun ystäville haastoi,
Mut järkyttää maanpiirin kun hän tahtoi,
Se pauvanteena pauhas. Hyvyydellään
Ei ollut talvea, vaan aina syksy,
Jok' annistaan vain versoi; nautintonsa
Kuin delphiinit vain uivat, selkäns' ylös
Kuohuista nostain; palvelijoina hällä
Kuninkaat oli, ruhtinaat; kuin rovot
Varisi hänen kädestänsä sääret
Ja valtakunnatkin.
DOLABELLA.
Cleopatra, —
CLEOPATRA.
Moist' onko miestä ollut, voiko olla,
Kuin tuo, mink' unissani näin?
DOLABELLA.
Ei, rouva.
CLEOPATRA.
Jumalten kuultaviin sa valehtelet.
Mut ollutko vai oleva, niin uneen
Ei moinen mahdu. Uupuu luova luonto,
Jos mielikuvain kanssa kilpaan ryhtyy;
Mut Antoniota kuvaillessaan luonto
Veis voiton kuvas-aistista ja saattais
Sen varjot häpeään.