MENAS.
Joutavia!
ENOBARBUS.
Totta!
MENAS.
Siis ovat hän ja Caesar ijäksi yhteen liittyneet.
ENOBARBUS. Jos minun tulisi jotakin tästä liitosta ennustaa, niin tuota en ennustaisi.
MENAS. Minä luulen, että tämän naimiskaupan vaikuttivat enemmän valtiolliset seikat kuin asianomaisten rakkaus.
ENOBARBUS.
Niinpä minäkin luulen. Mutta saatte nähdä, että se side, joka nyt
näyttää heidän välinsä sitovan, se vielä heidän ystävyytensä kuristaa.
Octavia on hurskas, kylmä ja hiljainen olento.
MENAS.
Kukapa ei sellaiseksi toivoisi vaimoansa?
ENOBARBUS. Ei se, joka ei itse ole sellainen; ja sellainen ei ole Marcus Antonius. Hän himoo jälleen egyptiläistä herkkuansa; silloin Octavian huokaukset huokuvat vireille Caesarin tulen, ja, niinkuin vastikään sanoin, se, mikä on heidän ystävyytensä voima, on oleva suoranaisena alkuna heidän epäsopuunsa. Antonius tyydyttää rakkauttansa siellä, missä se on; täällä hän meni naimisiin vain etunsa kanssa.
MENAS. Niin kai käynee. Tuletteko laivaan, herra? Pyytäisin saada juoda teidän onneksenne.
ENOBARBUS.
Miksi en? Olemmehan Egyptissä tottuneet kaulaa kastamaan.