CORIOLANUS.
Rypistä otsaas! Etkö nyt mua tunne?
AUFIDIUS.
En tunne sua. Mikä nimesi?
CORIOLANUS.
Nimeni Cajus Marcius on, se, joka
Kaikille volskilaisille on tehnyt
Ja erittäinkin sulle suurta turmaa;
Mun liikanimeni Coriolanus
Sen todistaa. Työt raskaat, hengen vaarat,
Vereni, maani hyväks vuodatetun,
Se kiittämätön palkinnut on tuolla
Nimellä vaan, jok' yllykkeenä sulle
Ja merkkin' on, ett' inhota sun tulee
Ja vihata mua. Nimi tää vaan jäi;
Muut riisti kansan kateus ja julmuus,
Jot' arka aateli ei ehkäissyt,
Vaan jätti mun, ja salli noiden orjain
Viheltää minut Roomast' ulos. Niin,
Tää surkein hätä lietes luo mun toi,
Ei toivo — älä käsitä mua väärin —
Pelastaa henkeäni: surmaa jos, näet,
Peljännyt olisin, sua, ennen muita,
Olisin karttanut; ei, pelkkä halu
Karkoittajaini kanssa tehdä suora
Mun luokses tuonut on. Siis, sydän sulla
Jos uhkuu kostoa, jos maksaa tahdot
Sa omat herjasi, ja synnyinmaasi
Parantaa avohaavat, joutuun riennä
Ja ota kurjuuteni palvelukseesi
Niin sitä käytä, että hyödyks sulle
On koston-työni; sairaan maani kanssa
Otella tahdon, näet, niin vimmatusti
Kuin kaikki hornan henget. Mut jos niin on.
Ett' et sa uskalla, ja voitteluun jos
Väsynyt olet, — no niin, kyllästynyt
Minäkin olen elämään, ja sulle
Nyt kaulan' tarjoon vanhan vihas uhriks;
Jos sit' et poikki leikkaa, olet hupsu;
Ain' olen vainonnut sua, maasi rinnast
Ammeittain olen verta juoksuttanut,
Ja elää voin vaan sulle häpeäksi,
Jos en sua palvele.
AUFIDIUS.
Oi, Marcius, Marcius!
Jokainen sanas vanhan vihan juuren
Sydämmestäni repii. Jupiterkin
Jos tuolta pilvist' ennustellen lausuis:
»Se totta on», hänt' enemmän en uskois
Kuin sua, jalo Marcius. — Suo mun kiertää
Käsvarteni sen ruumiin ympär', johon
Sadasti vahvan peitseni ma särjin,
Peloittain kuun sen pirstaleilla! Miekkan'
Alaisinta nyt halaan; lempes kanssa
Yht' uljaast', innokkaasti nyt ma painin
Kuin maineenhimon voimall' olen koskaan
Miehuuttas vastaan taistellut. Haa! Tiedäs,
Ma morsiantan' armastin: ei koskaan
Todempi ole lemmenhuokaus ollut;
Mut nyt, kun sun näin, jalo urho, sydän
Enemmän ilost' ailahtaa, kuin milloin
Ens' kerran vaimoni näin astuvan
Ma kynnyksestäni. Mars sinä, kuules,
Aseissa meill' on joukko; vielä kerran
Kädestäs aioin kilpes lyödä, taikka
Käteni menettää. Kakstoista kertaa
Mun löylytit, ja joka yö sen jälkeen
Uneksin taisteluista välillämme:
Kypärit irti, maassa siinä maattiin,
Käs' toisen kurkussa, kun havahdin ma
Ja tyhjäst' aivan puolikuoliaana.
Oi, Marcius, vaikk' ei riitaan Rooman kanssa
Syyt' olis meillä muuta kuin maanpakos,
Aseihin kaikki kakstoist'-ikäisestä
Ja seitsenkymmen-vuotiaaseen nousis.
Ja sota niinkuin hyökyvirta vyöryis
Tuon armottoman Rooman sydämmeen.
Senaattoreita kättelemään tullos,
He jäähyväisill' ovat, nyt kun aion
Maakuntihinne hyökätä ma, vaikk' en
Juur' itse Roomaan.
CORIOLANUS.
Kiitos jumalille!
AUFIDIUS.
Siis, sinä mahtimies, jos koston työtäs
Sa itse johtaa tahdot, toiset puolet
Väestän' ota, omaa tietäs kulje.
Mitenkä parhaaks näet, — koska tunnet
Sa maasi vahvat sekä heikot puolet, —
Ja Rooman portteja sä jyskytä,
Tai syrjämaille huimana sa syökse;
Peloita ensin, sitten ruhjo! Tule,
Nyt esitän sun niille, joille hankkees
On mieleinen. Tuhansin tervetullut!
Nyt suuremp' olet ystävä, kuin ennen
Olitkaan vihamies; niin, Marcius,
Ja se on paljon. Kätes! Tervetullut'
(Coriolanus ja Aufidius lähtevät.)
1 PALVELIJA (tullen esiin). Tämäpä kummallinen muutos!
2 PALVELIJA. Nyrkkini kautta! Aioin juuri häntä kartullani hutkaista, mutta aavistinpa kuitenkin, ettei hänen pukunsa puhunut totta.
1 PALVELIJA. Ja näitkös sitä käsivartta! Hän pyöritti minua sormellaan ja peukalollaan niinkuin hyrrää vaan.