AUFIDIUS.
Sun ymmärrän; mut ole varma että,
Kun tilinpäivä tulee, hän ei arvaa,
Mit' ilmi tuoda voin. Nyt näyttää siltä,
Ja itse luulee hän, ja luulee rahvas,
Ett' on hän kaikin puolin vilpitön.
Ja volskilaisten hyväks kaikki toimii,
Kuin lohikäärme tappelee, ja voittaa,
Kun miekkansa vaan paljastaa; mut jotain
On laiminlyönyt hän, mi hältä taittaa
Tai multa niskan, tilillen kun tullaan.
ALAPÄÄLLIKKÖ.
Mut uskottenko, voittaako hän Rooman?
AUFIDIUS.
Hän joka paikan saartamatta voittaa;
Käsissään häll' on Rooman aatelisto;
Patriisit, senaattorit suosii häntä.
Tribuunit sotureit' ei ole; kansa
Takaisin hänet kutsuu yhtä hevin
Kuin karkoitti se hänet. Rooma hälle
On mitä sääkselle on kala: siihen
Se luonnon vaistost' iskee. Aluss' oli
Hän nöyrä palvelja, mut arvoaan hän
Ei voinut kantaa. Kopeusko syynä,
Jok' onnenmyyrän liika menestyksell'
Useinkin pilaa; vaiko älyn puute
Hyväkseen käyttää joka tilaisuutta.
Mi tarjon' on; vai luontoko, ettei hän
Muut' olla voi kuin yhtä eikä vaihtaa
Kypärää patjahan, vaan rauhass' on
Yht' ankara kuin sodassa ja tuima;
Niin, näistä vioist' yksi (niitä hällä
On vähän kaikkia, mut, myöntää täytyy,
Ei kaikkia) sai hänet peljätyksi,
Vihatuks sitten, sitten maanpakoon.
Häll' ansiota on, mut liika kehu
Sen tukeuttaa. Näin ajan selityksest'
On ihmis-arvo riippuva; ja voimall',
Itsessään kiitettävällä, niin varmaa
Ei ole hautaa, kuin se puhe-istuin,
Joit' ylistellähän sen mainetöitä.
Tuli tulen karkoittaa ja naula naulan,
Kyvyn voittaa kyky, paula murtaa paulan.
Pois tulkaa! Cajus, Rooma kun on sun,
Sin' olet mennyt mies, ja silloin mun.
(Menevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius, Cominius, Sicinius, Brutus ja muita tulee.)
MENENIUS.
En mene: kuulitte sen miehen sanat,
Jok' ennen oli hänen päällikkönsä
Ja paljon häntä rakasti. Mua isäks
Hän kutsui. Mitä siitä? Menkää te,
Te hänet karkoititte; polvistukaa
Jo virstain päässä hänen teltastansa,
Ja esiin ryömikää. Cominiolle
Hän oli tyly, minä siis jään kotiin.
COMINIUS.
Mua hän ei ollut tuntevinaan.