MENENIUS.
Kuin? Poisko?
CORIOLANUS.
Laps, äiti, vaimo, kaikk' on vieraat mulle;
Ma toista palvelen. Vaikk' onkin kosto
Mun omani, niin volskilaisten povess'
On anteeks-anti. Kiittämätön unhe
Tuon vanhan tuttavuuden ennen nielköön,
Kuin sääli saa sen ilmaista. — Siis, pois!
Kovempi korvani on pyynnöillenne
Kuin voimalleni porttinne. Mut merkiks,
Ett' olit ystäväni, ota tuo.
(Antaa hänelle paperin.)
Se sulle on; sen lähettää ma aioin.
Nyt loppu keskustelun on, Menenius. —
Tuo mies, Aufidius, Roomass' oli paras
Mun ystäväni; mutta nyt sä näet —
AUFIDIUS.
Olette aina kaltaisenne.
(Coriolanus ja Aufidius menevät)
1 VAHTIMIES. No, herra, onko nimenne Menenius?
2 VAHTIMIES. Sen lumousvoima on suuri, niinkuin näette. Nyt kai löydätte tien kotiinne.
1 VAHTIMIES. Kuulitteko, kuinka saimme toria siitä, että pidätimme teidän ylhäisyyttänne?
2 VAHTIMIES. Onko minun nyt syytä pyörtyä, mitä luulette?
MENENIUS. Minä en piittaa päälliköstänne enkä koko maailmasta. Semmoiset elukat kuin te, mitä teihin tulee, tiedänpä tuskin, oletteko olemassakaan, niin vähäpätöisiä te olette. Se, joka itse rohkenee ottaa hengen itsestään, ei pelkää muiden sitä hänestä ottavan. Tehköön päällikkönne mitä pahinta voi. Te taas, olkaa, mitä olette, kauan aikaa, ja kurjuutenne kasvakoon samassa suhteessa kuin ikänne. Minä sanon teille mitä te sanoitte minulle: pois!
(Menee.)