POSTHUMUS.
Minä olen
Se soturi, jok', yllä köyhän puku,
Seurailin näitä kolmea; se sopi
Mun aikeeseeni. — Sano, Jachimo,
Ett' olen se. Sa jalkoihini nöyrryit,
Sun oisin tappaa voinut.
JACHIMO (polvistuen).
Taaskin nöyrryn;
Mut tunnon kuorma polveni nyt painaa,
Kuin silloin teidän voima. Viekää henki,
Jonk' ennenkin jo rikoin! Tässä sormus
Ja rannerengas parhaan prinsessan,
Mik' ikänään on lemmen valan tehnyt.
POSTHUMUS.
Minulle älä nöyrry; voimani
On sua armahtaa, ja kostoni
On anteeksianto.
CYMBELINE.
Jalo tuomio!
Vävymme meille neuvoo ylevyyttä.
Kaikille armo!
ARVIRAGUS.
Meitä autoitte,
Kuin todest' olisitte veli ollut,
Ja iloksemme olettekin.
POSTHUMUS.
Olen
Vain palvelijanne. — Jalo Rooman mies,
Nyt tietäjänne kutsukaa. Näin unta:
Eteeni kotkan seljäss' ilmestyi
Zeus itse ynnä monet henkihaamut
Mun heimostani. Herätessän' oli
Tää kirja rinnoillani; sisällys
Niin hämärä on mulle, ett' en siitä
Saa mieltä irti. Hänen näyttää suokaa
Selitystaitoaan.
LUCIUS.
Philarmonus!
TIETÄJÄ.
Täss' olen.
LUCIUS.
Lue tuo ja selitä.
TIETÄJÄ. (lukee). "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina, taas virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja kyllyydessä."