(Menee.)
CLOTEN. "Tapaan sinut Milfordin satamassa!" — Unohdin kysyä häneltä yhtä asiaa; panen sen mieleeni toistaiseksi. — Juuri siellä, sinä konna, Posthumus, minä sinut tapan. — Jospa se puku vain jo olisi täällä! Se nainen sanoi kerran — se oli niin karvasta, että vieläkin sydäntä ellottaa — että Posthumuksen pelkät vaatteet olivat hänestä suurempiarvoiset kuin minun oma, jalo persoonani täydessä lahjaini koristuksessa. Nuo vaatteet ylläni minä sen naisen valtaan; ensin tapan miehen hänen silmäinsä edessä; siinä hän näkee minun miehuuteni, joka on oleva kova tuska hänen ylpeydelleen. Kun mies makaa maassa, ja kun olen pitänyt ivallisen hautapuheeni hänen kuolleen ruumiinsa ääressä, ja sitten himoni tyydyttänyt — jonka, niinkuin sanoin, teen hänen kiusakseen niissä vaatteissa, joita hän niin ylisteli — niin pieksen hänet takaisin hoviin, potkaisen hänet jälleen kotia. Hän on minua hilastellen halveksinut, ja minä hänelle riemastellen kostan.
(Pisanio palajaa, vaatteet mukanaan.)
Nuoko ovat ne vaatteet?
PISANIO.
Nämä, armollinen herra.
CLOTEN.
Kuinka kauan on siitä kuin hän läksi Milfordin satamaan?
PISANIO.
Hän tuskin vielä lienee siellä.
CLOTEN. Vie tämä puku huoneeseeni, se on minun toinen käskyni; kolmas on se, että olet tahallasi mykkä hankkeisiini nähden. Täytä vain velvollisuutesi, niin tosi virkaylennys tulee itsestään. — Kostoni on nyt Milfordissa; oi, että olisi minulla siivet lentää jäljestä! — Tule, ja ole uskollinen.
(Cloten menee.)
PISANIO.
Katala neuvo! Uskollisna sulle,
Uskollisimman pettäisin — ja mulle
Niin ei saa käydä. — Milfordissa et
Sa löydä, ketä etsit, — Taivaiset
Hänelle siunaukset! Myöhä olkoon
Tuon narrin kiire; vaiva palkaks tulkoon!