2 VANGINVARTIJA. Niin, jos maittaa.
(Vanginvartijat menevät.)
POSTHUMUS.
Sa, kahle, tervetullut! Vapauteen
Sin' olet tie. Näin paremp' on mun olla
Kuin luuvaloisen, joka ennen voihkaa
Yöt päivät taudissaan, kuin kuoloon turvaa,
Päälääkäriin, jok' avaa nääkin salvat.
Mut enemmän, kuin kalvoimet ja nilkat,
On kahleiss' omatunto. Hyvä taivas,
Katuman ase suo, sen lukon tirkka!
Sitt' olen iki-vapaa. Oisko surra?
Näin maallist' isää lapset lepyttävät;
Jumal' on armiaampi. Katuako?
Sen paraiten teen raudoissa; se halun
On eikä pakon työtä. Sovikkeeksi,
Jos siinä vapauden ylin ehto,
Mult' älä vaadi enempää kuin kaikki.
Sin' olet lempeämpi saituria,
Mi kolmet, viidet, kymmenetkin osat
Hävinneelt' ottaa velkamieheltään,
Siks että tämä jäännöksestä kostuis.
En minä moista toivo. Imogenin
Kalliista hengest' ota multa henki;
Vaikk' ei niin kallis, on se toki henki;
Sen itse leimasit; ei joka markkaa
Ihmisten kesken punnita, vaan leima
Se köykäisenkin rahan kelvoittaa;
Kuvasi olen, sitä kelpoisempi.
Näin velkalaskuni jos hyväksytte,
Niin viekää, taivaan vallat, tämä henki,
Ja raskas velkakuorma purkakaa!
Oi, Imogen! Sinulle hiljaa haastan.
(Juhlallista soittoa. Näkynä ilmestyy Sicilius Leonatua, Posthumuksen isä, vanhus, sotatamineissa, taluttaen kädestä vanhaa mummoa, puolisoaan, Posthumuksen äitiä; sitten tulevat Posthumuksen veljet, kaksi nuorta Leonatusta, haavoitettuina, niinkuin olivat sodassa kaatuessaan. He asettuvat piiriin nukkuvan Posthumuksen ympärille.)
SICILIUS.
Sa, pauanne, maan matosiin
Äl' iske nuolias;
Mars ruhjo, Juno taltuta,
Mi lemmen seikoistas
Kostoa pauhaa!
Min rikkoi polo poikani,
Jot' en ma nähnytkään?
Ma kuolin, hän kun kohdussa
Odotti syntyään.
Isänä — sua sanotaan
Isäksi orpojen —
Sun hänt' ois tullut taluttaa
Läp' elon korpien.
ÄITI.
Lucina ei mua auttanut,
Ma tuskiin kuolla sain,
Minusta poika leikattiin,
Tul', orpo, ruikuttain
Vihollis-ilmaan.
SICILIUS.
Hänelle niinkuin isille
Sulonsa luonto soi;
Sicilius-suuren perijää
Maailma ihannoi.