EDWARD.
Ei pako auta; vainoojill' on siivet;
Me heikot olemme, heit' emme kestä.
(Richard tulee.)
RICHARD.
Ah, Warwick, miksi sinä jätit meidät?
Janoinen maa on juonut veljes veren,
Cliffordin peitsenterän vuodattaman;
Ja kesken kuolontuskiaan hän huusi
Kuin kaukaa kumiseva torven ääni:
"Tää kosta, Warwick; kosta surmani!"
Näin vatsan alla sotaratsuin, joiden
Kaviot tiukkui hänen kuumaa vertaan,
Ritari jalo heitti henkensä.
WARWICK.
Maa juopukoon siis meidän verestämme!
Heponi tapan, paeta en tahdo.
Miks tässä seistään, hukkaa vaikeroiden
Kuin vennot vaimot, vihamies kun riehuu,
Ja katsellaan kuin murhenäytelmää,
Jota näyttelijät ratoks näyttelevät?
Täss' eessä taivaan polvillani vannon
Ett'en ma lepää enkä seisahdu,
Ennenkuin kuolo sulkee silmäni
Tai onni mulle täyden koston hankkii.
EDWARD.
Ma kanssas polvistun ja samaa vannon,
Näin kiintäin sieluni sun sieluus, Warwick!
Ja ennenkuin maan kylmän kasvoilta
Taas nostan polveni, niin kädet, silmät
Ja sydämmeni nostan Sinun puolees,
Jok' ylennät ja kaadat kuninkaat,
Rukoillen, — jos on tahtos, että täytyy
Tään ruumiin vihamiehen saaliiks tulla, —
Ett' avaat toki taivaan vaskiportit
Ja sisään päästät sielun syntisen. —
Nyt eroon, loordit, kunnes tavataan,
Miss' ikänänsä, taivaassa tai maassa!
RICHARD.
Kätesi, veli! — hyvä Warwick, salli
Mun käsin väsynein sua syleillä.
On vierast' itku mulle, nyt se valuu,
Kun talvi kauniin kevähämme kaluu.
WARWICK.
Pois, pois! Hyvästi, loordit, vielä kerran!
YRJÖ.
Kaikk' yhtenä nyt joukkojemme luo!
Sen suokaa mennä, jok' ei jäädä tahdo,
Ja pylvääks sitä sanokaa, ken pysyy;
Jos hyvin käy, hän palkan moisen saakoon,
Kuin voittaja Olympin voitteloissa;
Se rohkeutt' arkaan poveen vuodattaa;
Viel' elämä on toivossa ja voitto.
Pois viipy nyt, ja toimeen yhteisvoimin!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.