EDGAR. Kyllä minä teiän hamppaitan kalistelen, pistäkkä' tänn vaan! Minä en pelkkä' teiän kommerkonttejan.
(He taistelevat, ja Edgar paiskaa hänet maahan.)
OSWALD.
Mun tapoit, orja. — Kukkaroni ota.
Jos rauhaa toivot, hautaa minut, lurjus,
Ja kirjeet, jotka taskussan' on, anna
Lord Edmund Glosterille; Englannin
Hän leiriss on. — Voi, liian varhain kuolen!
(Kuolee.)
EDGAR.
Sun hyvin tunnen, nöyräselkä konna;
Emäntäs paheita niin palvelit sa,
Kuin häijyys suinkin toivoo.
GLOSTER.
Kuoliko hän?
EDGAR.
Levätkää, isä: istukaatte tuohon! —
Nyt taskus näytä: kirje, josta kerroit,
Voi hyödyks olla. — Hän on kuollut; sääli,
Ett' olen minä surmamies! — Kas tässä!
Sallitko, vaha? Ethän soimaa, siveys?
Vihollisemme mielen nähdäksemme
Avaamme rinnan; kirjett' eikö siis!
(Lukee) "Muistakaa molemminpuoliset valamme. Monta on tilaisuutta teillä saada hänet hengiltä; jos vaan ei tahtoa puutu, on aikaa ja paikkoja runsaasti tarjona. Jos hän voittajana palajaa, ei auta mikään: silloin olen minä vankina ja hänen vuoteensa minun vankityrmäni. Sen tympeästä tunkasta pelastakaa minut, ja vaivastanne astukaa hänen sijaansa. Teidän (vaimonne, tahtoisin sanoa) uskollinen palvelijanne Goneril."
Oi, kuink' on naisen himo määrää vailla!
Yrittää hengilt' ottaa kunnon miestään
Saadakseen — veljeni! — Ma santaan tuohon
Sun kuoppaan, murhallisen irstaisuuden
Pyhyytön viesti! Ja kun aika täyttyy,
Niin kuolon pauloiss' olleen herttuan eteen
Tuon kurjan kirjeen vien. Hän mielistyy,
Kun kuulla saa, mik' oli surmas syy.
(Edgar raastaa ruumiin ulos.)