EDGAR.
Nimeni on mennyt;
Sen syönyt, kalvanut on konnan hammas.
Tok' yhtä jalo lien kuin vastustaja,
Jonk' esiin kutsun nyt.
ALBANIAN HERTTUA.
Ken vastustajas?
EDGAR.
Ken täss' edustaa Edmund Glosteria?
EDMUND.
Hän itse; mitä tahdot?
EDGAR.
Maalle miekkas,
Ett' oikeuttas puoltaa voit, jos loukkaa
Puheeni jalon mieltä. Täss' on mun;
Valani, säätyni ja kunniani
Edustaja se on. Ma julki lausun
Uhalla ikäs, voimas, arvos, mainees,
Voittoisan miekkas, upi-uuden onnes
Ja miehenmieles uhall' — olet konna,
Jumalas, isäs, veljes pettäjä,
Tuon jalon prinssin hengen vainolainen
Ja viimeisestä kiireen huipust' alkain
Tomuhun asti jalkopohjais alla
Myrkkyinen konnanruoka; sen jos kiellät,
Tää käs', tää miekka, parhaat voiman' alttiit
Todistamaan on sydänverilläsi
Sanasi valheeks.
EDMUND.
Hyv' ois nimes tietää,
Mut kun noin kaunis, sotainen on muotos.
Ja haastis hiukan sivistystä henkää,
Kaikk' epääväiset varokeinot, joita
Ritaritapa sallis, ylenkatson.
Petokset nuo sun omaan päähäs paiskaan,
Sydämees survon mustan hornan valheen;
Se, näät sen, liippas vaan ja koski tuskin,
Mut miekka tää tien sille raivaa sinne,
Miss' ijäkseen se levätköön. — Soi, torvi!
(He taistelevat; Edmund kaatuu.)
ALBANIAN HERTTUA.
Pelasta! pelasta!
GONERIL.
Tää juont' on, Gloster.
Ei aselaki käske oudon kanssa
Sua miekkasille; voitettu et ole;
Petetty, kavallettu.
ALBANIAN HERTTUA.
Suusi, vaimo!
Tai kirje tuo sen tukkii. (Edmundille.) Katsos tässä! —
(Gonerilille.) Sa hornaa mustempi, lue oma syntis!
Sit' älä revi; tunnet, näen mä, sen.