ANNA.
Miss' on hän?
GLOSTER.
Tässä.
(Anna sylkee häneen.)
Miksi minuun syljet?
ANNA.
Oo, ett' ois surman myrkkyä se sulle?
GLOSTER.
Noin ihanassa milloin asui myrkky?
ANNA.
Niin, vihatumpaan milloin osui myrkky?
Pois, konna! Silmäni sa sokaiset.
GLOSTER.
Sun silmäs, armas, soaissut on minun.
ANNA.
Oo, jospa basiliskeja ne oisi
Ja kuoliaaks sun löisivät!
GLOSTER.
Oi, jospa'
Niin saisin kuolla kerrassaan; nyt minut
Ne elävältä surmaavat. Nuo silmät
Kiers' itkun suolaisen mun silmistäni,
Lapsekkain kyynelin ne soaisten,
Nää silmät, joit' ei kostuttanut sääli.
Kun itkivät York isäni ja Edward
Rutlandin parkuhuudon kuullessansa,
Kun musta Clifford häneen miekkans' iski,
Tai uljas isäsi kun lapsen lailla
Isäni synkän kuolintarun kertoi
Ja kymmenesti suupui nyyhkytykseen,
Ett' oli kuulijainkin silmät märjät
Kuin lehvät sateessa; ja näissä kauhuiss'
Urokas silmän' itkun hellän hylki,
Ja mit' ei surut nää siit' irti saaneet,
Sen sulos sai; mun soannut on itku.
En ystävää, en vihamiestä kärtä,
Ei mairesanaa kielenikään tunne,
Mut nyt kun sulosi ma palkaks toivon,
Niin ylväs sydän kärttää, kieli mairii.
(Anna katsoo häntä halveksivasti.)
Äl' ivaan moiseen huuliasi säännä.
Ne suuteloit' on eikä pilkkaa varten.
Jos et voi kostoltasi anteeks suoda,
Teräväkärkisen saat tuossa miekan:
Se tähän uskolliseen poveen paina,
Vapauta sua jumaloiva sielu,
Sen kuoliniskulles nyt paljastan ma,
Rukoillen polvillani kuolemaa.
(Paljastaa rintansa; Anna tavoittaa häntä miekalla.)
Äl' esty; Henrik kuninkaan ma tapoin,
Vaan sulosi mua siihen houkutteli.
No, joudu! Minä Edward prinssin pistin;
(Anna tavoittaa häntä miekalla.)
Vaan näkösi taivainen mua kiihoitti.
(Anna antaa miekan vaipua.)
Nyt nosta miekka, taikka minut nosta!