HERTTUATAR.
Mua voi! Ken sitte kuulee tuskani?
GAUNT.
Jumala, leskein auttaja ja turva.
HERTTUATAR.
Niin olkoon siis. Hyvästi, vanha Gaunt!
Coventryyn menet, missä Hereford-langon
Näet ottelevan julman Mowbrayn kanssa.
Josp' yljän kosto langon peitsess' istuis
Ja Mowbrayn teurastaja-poveen tunkis!
Tai jos ei ensi kiistass' ennä turma,
Niin synnit painakoot niin Mowbrayn rintaa,
Ett' orhin vaahtoavan selkä taittuu
Ja itse ratsas suin päin syöksyy maahan
Ja langon armoon antautuu, kurja!
Hyvästi, Gaunt! Nyt murheen kanssa yksin
Käy veli-vainaas vaimo käsityksin.
GAUNT.
Hyvästi, sisko! Coventryyn käyn minä.
Molemmill' olkoon onni myötyrinä!
HERTTUATAR.
Ei vielä! Suru kimmoo, kun se sattuu,
Ei tyhjää onttouttaan, vaan raskauttansa.
Hyvästelen, vaikk' alkuun tuskin sain;
Ei suru lopu, siltä näyttää vain.
Terveiset veljelleni Yorkille!
Niin, siinä kaikki! — Mutta miks tuo hoppu?
Miks kiire noin, vaikk' onkin kaikki loppu?
Muistanpa vielä. Pyydän — niin, mut mitä? —
Tyköni Plashyyn häntä rientämään.
York-vanhus siellä, oi, min näkeekään?
Vain suojat autiot ja paljaat muurit,[4]
Varastot tyhjät, käymättömät ukset,
Ja tervehdykseks kaikuu valitukset.
Terveiset vain! Miks etsis vierahista
Surua, jonka löytää vaikka mistä?
Lohdutta, lohdutta käyn kuolohon;
Viimeinen hyvästini kyynel on.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Aukea tasanko Coventryn lähellä. Aituus ja valtaistuin. Airuita y.m.
(Lord-marsalkka ja Aumerle tulevat.)
MARSALKKA.
Valmisko Henrik Hereford, lord Aumerle?