NORFOLK (nousten).
Mink' osan Jumala tai sallimus
Minulle suonee, tässä elää, kuolee
Kuningas Richardille uskollisna
Vakava, suora, kunnon ylimys.
Ilommmin mielin vankikaan ei heitä
Pois kahleitaan ja avosyliin sulje
Kultaista, vallollista vapauttaan,
Kuin hyppelevä sydämmeni viettää
Viholliseni kanssa taiston juhlaa. —
Mont' onnen vuotta toivotan ma teille,
Majesteetille ja pääri-kumppaneille.
Iloisna taistoon käyn kuin pitohon;
On rehdin mielin povi pelvoton.
KUNINGAS RICHARD.
Hyvästi, herttua! Urhon hyveet läikkyy
Sun silmissäs ja miehuus niistä säihkyy. —
Marsalkka, toimeen! Taisto alkakoon!
(Kuningas ja loordit palajavat paikoilleen.)
MARSALKKA.
Sa, Henrik Hereford, Lancaster ja Derby,
Tuoss' ota peitses! Taivaan olkoon oikeus!
BOLINGBROKE (nousten).
Kuin vuori vahva toivoss' aamen sanon.
MARSALKKA (palvelijalle).
Tuo peitsi Norfolkin vie herttualle.
1. AIRUT.
Nyt Henrik Hereford, Lancaster ja Derby
Jumalan, kuninkaan ja itsens' eessä
Täss' seisovi, ja uhall', että itse
On petturi ja konna, toteen näyttää,
Ett' Thomas Mowbray, herttua Norfolkin,
Jumalan, kuninkaan ja hänet petti,
Ja vaatii häntä siitä miekkasille.
2. AIRUT.
Täss' seisoo Thomas Mowbray, herttua Norfolk,
Ja uhall', ett' on petturi ja konna.
Nyt puolustaikse, toteen näyttäin että
Tuo Henrik Hereford, Lancaster ja Derby
Jumalan, kuninkaan ja hänet petti,
Vapaasta halusta ja rohkein mielin
Vain vartoo merkkiä, ett' alkaa saa.
MARSALKKA.
Soi, torvi! Taistelijat valmistukoot!
(Soitetaan hyökkäystorvea.)
Seis! Sauvan heittää väliin kuningas.[6]
KUNINGAS RICHARD.
Pois pankoot peitsensä ja kypärinsä
Ja käykööt kumpainenkin paikoilleen.
(Pitkältä kestävää torventoitotusta.)
(Molemmille taistelijoille.)
Lähemmä tänne astukaa, ja kuulkaa,
Mi meidän on ja neuvostomme päätös!
Valtamme maata ettei saastuttaisi
Sen oma ravitsema, kallis veri;
Ja silmämme kun kammoo nähdä haavaa
Kamalaa, kansaismiekan viiltämää;
Ja koska näyttää, että korskan mielen
Taivasta tavottava kotkan-lento
Ja kateus, jok' ei kilpailijaa kärsi,
On teitä yllyttänyt rikkomaan
Kuninkaan rauhan, joka lapsen-untaan
Maan kehdoss' uinuu hennoin henkäyksin;
Ja koska voisi rummun jylhä pauhu,
Rämäkän torven pelottava räikkä
Ja raudan vihan kalske rajoiltamme
Sulo-rauhan kaikottaa ja saada meidät
Kahlaamaan oman heimon veressä, —
Niin maistamme näin teidät karkoitamme. —
Sa, lanko, hengen uhall' et saa ennen,
Kuin kymmenen on kesää tehnyt kukkaa,
Tät' ihanata maata tervehtää,
Vaan henkipaton vierast' uraa käydä.