Toinen kohtaus.
Katu.
(Viola tulee, Malvolio hänen jäljissään.)
MALVOLIO.
Tehän se vast'ikään lähditte kreivitär Olivian luota?
VIOLA. Vast'ikään, herra. Kohtalaisella käynnillä en ole ehtinyt tätä pitemmälle.
MALVOLIO. Hän lähettää teille takaisin tämän sormuksen. Olisitte voinut minulta vaivoja säästää ja itse ottaa sen mukaanne. Lisäksi hän käskee teitä herrallenne viemään sen toivottoman tiedon, että kreivitär hänestä ei huoli. Ja vielä yksi asia: älkää ikänä rohjetko palata uudestaan herttuan asioissa, jos ette tule kertomaan, miten herranne on tämän iskun kestänyt.
VIOLA.
Hän otti sormuksen; sen pitäköönkin.
MALVOLIO. Kuulkaapa, herra; näsäkkäästi sen hänen eteensä paiskasitte, ja hänen tahtonsa on, että sen samalla tavalla saatte takaisin. Jos kannattaa sen tähden kyykistyä, niin tuossa se on nokkanne edessä; jos ei, niin olkoon se ensi löytäjän oma.
(Menee.)
VIOLA.
En mitään sormust' antanut ma hälle.
Mit' aikonee hän? Taivas varjelkoon,
Ett'ei lie muotooni hän hurmastunut!
Hän hellän katseen minuun loi, niin hellän,
Kuin silmä rammannut ois kielen hältä;
Niin puhui sekavin ja katkosanoin.
Mua lempii hän, ja lemmen viekkaudella
Tuon jörön kautta vietellä mua koittaa.
Herttuan sormus! Moista ei hän saanut.
Mua lempii hän; — jos niin on, paremp' oisi
Tuon raukan rakastua unelmaan.
Sa, valhepuku, olet ansa, jolla
Saa viekas vihollinen paljon aikaan.
Kuin helppo kauniin mairijan on painaa
Kuvansa vahaiseen naissydämmeen!
Ei meissä syy, vaan heikkoudessamme:
Miks luodut olemme, se luontoamme.
Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.
Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,
Ja mua hellii pettynyt Olivia.
Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse
Orsinon lemmest' epätoivoss' olen;
Ja naisena, — voi päiviäni, voi! —
Olivian saatan epätoivon tuskaan!
Sun, aika, täytyy tämä selvittää:
On liian tiukka mulle solmu tää.
(Menee.)