HERRA TOPIAS. Hänen harmikseen vielä kerran härnäämme karhun esiin, ja silloin häntä hypittelemme sinermille ja mustelmille. Eikö niin, herra Antreas?
HERRA ANTREAS.
Sen teemme, jumaliste teemmekin.
(Maria tulee.)
HERRA TOPIAS.
Tässä tulee se pikku veitikka. — No, mitä kuuluu, kultanuppuseni?
MARIA. Menkää kaikki kolme tuonne pensasaidan taa. Malvolio tulee alas tätä tietä. Hän on puolen tuntia seisonut tuolla auringossa ja opettanut keikailutemppuja omalle varjollensa. Kaiken naurettavan nimessä, tarkatkaa häntä; sillä tiedän, että tämä kirje tekee hänestä miettiväisen pöllön. Hiljaa, pyhän ilvehen nimessä! (Miehet piiloutuvat.) Makaa sinä tässä, (Heittää kirjeen maahan.) sillä tuossa tulee mullo, joka on kutkulla pyydettävä.
(Menee.)
(Malvolio tulee.)
MALVOLIO. Sulaa onnea, kaikki sulaa onnea! Maria kerran minulle kertoi, että neiti on minuun mieltynyt, ja itse olen kuullut hänen sanovan senkin, että, jos hän kehenkään ihastuisi, niin minun näköiseni mies se olla pitää. Sitä paitse hän minua kohtelee suuremmalla kunnioituksella kuin ketään muuta käskyläistään. Mitä pitää minun tästä arvella?
HERRA TOPIAS.
Tuota itseluuloista lurjusta!
FABIO. Vaiti, vaiti! Mietiskely tekee hänestä oivan kalkkunakukon. Kas, kuinka hän rehentelee; siivet harallaan!
HERRA ANTREAS.
Tuli ja leimaus! Tekisipä mieli sukia selkään sitä lurjusta.