MALVOLIO. — huudan palvelijani ympärilleni ja kääriydyn kukitettuun samettitakkiini, noustuani suoraa päätä sohvastani, johon olen jättänyt Olivian nukkumaan —
HERRA TOPIAS.
Tulta ja tulikiveä!
FABIO.
Hiljaa, hiljaa!
MALVOLIO. — ja sitten otan tuollaisen ylhäisen katsannon; ja kun olen heitä miettiväisenä silmilläni mitellyt, ja huomauttanut heille, että tunnen asemani ja että hekin tuntekoot omansa, niin kysyn Topias-serkkua.
HERRA TOPIAS.
Puntit ja käsiraudat!
FABIO.
Vaiti, vaiti! Kuulkaa, kuulkaa!
MALVOLIO. Seitsemän miehistäni rientää alamaisella kiireellä häntä noutamaan. Minä sill'aikaa rypistelen kulmiani, ja, kenties, vedän kelloani, tai hypistelen kallista sormustani. Topias lähestyy, ja tekee tuossa kumarruksensa —
HERRA TOPIAS.
Saako tuollainen mies elää?
FABIO.
Vaiti nyt, vaikka suustanne sanat valjakoilla kiskottaisiin.
MALVOLIO. Ojennan hälle käteni näin, laimentaen ystävällistä hymyäni tuimalla nuhdekatseella, —