Sälesäilän temmon,
Sillä torjun lemmon,
Huudan: hiisi, hää!
Leikkaan kynnet hältä
Senkin vietävältä.
Hyvästi nyt, narri, jää!
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Olivian puutarha.
(Sebastian tulee)
SEBASTIAN.
Tuo taivas on, tuo kirkas aurinko;
Tään helmen hältä sain, sen näen, sen tunnen;
Näin vaikka lumouksen vallass' olen,
En hullu toki lie. Miss' on Antonio?
Hänt' Elephantista en löytänyt;
Siell' oli ollut; sain sen tiedon siellä,
Ett' etsi hän mua kautta kaupungin.
Nyt hänen neuvons' oisi kullan väärtti;
Vaikk' aistejani vastaan järki väittää,
Ett'ei tää hulluutt' ole, mut vain erhe,
On kuitenkin tää onnen äkkitulva
Niin esimerkitön ja perusteeton,
Ett' epäillä jo alan silmiäni
Ja parjaan järkeä, jok' uskottelee,
Ett' olen muuta kaikkea kuin hullu,
Tai ett' on neiti hullu; mut jos niin ois,
Ei taloaan ja väkeään hän ohjais,
Ei käskyj' antais eikä määräis töitä
Niin hiljaa, tyynesti ja vakavasti,
Kuin mitä näkyy. Tässä piilee jotain
Petoksentapaista. Mut tuossa on hän.
(Olivia tulee papin seurassa.)
OLIVIA.
Anteeksi kiire! Aikeenne jos hyvät,
Mua seuratkaa ja tätä pyhää miestä
Läheiseen kirkkoon; siellä, hänen kuullen,
Pyhyyden holvin alla vannokaa
Ikuinen uskollisuusvala mulle,
Jott' arka, luulevainen sydämmeni
Asettuis rauhaan. Hän sen kätkee siksi
Kuin itse tahdotte sen tiettäväksi;
Häät silloin vietetään sen mukaisesti
Kuin vaatii säätyni. Mit' arvelette?
SEBASTIAN.
Käyn kanssanne ja vannon valan sen,
Ikuisen vannon uskollisuuden.
OLIVIA.
Edellä, isä! — Taivas loistakoon
Ja tämän liittomme niin siunatkoon!
(Menevät.)