MALCOLM.
Sanokaa, moisest' onko kuninkaaksi?
Te kuulitte mik' olen.
MACDUFF.
Kuninkaaksi?
Ei elämäänkään, ei. — Voi, kurja kansa,
Jot' anastajan veriruoska sortaa,
Voi, milloin taaskin nähnet riemupäiväs,
Kosk' oikeakin kruunus perijä,
Kirottun' oman tuomionsa kautta,
Häväisee syntyään? Sun suuri isäs
Pyhimys oli; kuningatar, äitis,
Useimmin polvillaan kuin seisaall' oli
Ja joka päivän eli kuollaksensa.
Hyvästi! Nuo sun omistamas viat
Pois Skotlannist' on syösseet mun. — Nyt sydän,
Sun loppui toivos!
MALCOLM.
Jalo vihas, Macduff,
Tuo syyttömyyden lapsi, mustan luulon
Sielustan' karkoittaa ja mieleni
Sovittaa kunnias ja kuntos kanssa.
Pirullinen Macbeth on moisin juonin
Kokenut valtaans' usein mua saada,
Mut äly tarkka herkän uskon voitti.
Jumala meidän välin ratkaiskoon!
Nyt johtoos antaun; oman parjaukseni
Peruutan tässä: luonnolleni vieraiks
Julistan vammat nuo ja tahrat, jotka
Ma syyksen' otin. Vaimost' en ma tiedä;
En ole koskaan väärää valaa tehnyt;
Omaani tuskin pyytänyt; en koskaan
Sanaani syönyt; perkelett' en antais
Suvulleen ilmi; totuus mulle rakkaamp'
On henkeäni: ensi valheen' oli
Tuo itse päälleni. Mit' olen, kaikki
Sun omaas on ja kurjan isänmaan;
Jo ennen tuloasi Siward-vanhus
On valmis miehin kymmentuhansin
Ryntäämään sinne. Häntä seuratkaamme!
Yht' onnellinen olkoon taistelu,
Kuin on se oikeakin! Vait olette?
MACDUFF.
Näin mieleistä ja vastenmielistä
Het' yhteen sovittaa on vaikeata.
(Lääkäri tulee.)
MALCOLM.
No hyvä; toiste siitä. — Lähteneekö
Kuningas tänään käymään?
LÄÄKÄRI.
Lähtee, herra.
Parannust' ihmisraukat hältä vartoo;
Ei parhain taito heidän tautiins' auta,
Mut kun hän koskee, toipuvat he oiti:
Niin hänen kättään siunannut on taivas.
MALCOLM.
Ma kiitän, tohtori.
(Lääkäri lähtee.)
MACDUFF.
Mik' on se tauti?