DESDEMONA.
Jos muut' ei olis —
JAGO.
Muuta ei, sen vannon.
(Torventoitauksia kuuluu.)
Haa! Kuulkaa, torvet iltaiselle kutsuu!
Venetian airutkunta vartoo; sisään,
Ja itku pois! Hyväksi muuttuu kaikki.
(Desdemona ja Emilia lähtevät.)
(Rodrigo tulee.)
No, mitä nyt, Rodrigo?
RODRIGO.
En huomaa, ettäs kohtelet mua oikein.
JAGO.
Kuinka niin?
RODRIGO. Päivittäin minua uusilla verukkeilla viivyttelet, ja minusta näyttää, että pikemmin minulta estät kaikki tilaisuudet, kuin hankit toiveilleni vähääkään etua. Tätä en, totisesti, kauemmin kestä enkä enää taivu tyynenä noudattamaan mitä tähän saakka olen hupsun lailla sietänyt.
JAGO.
Rodrigo, tahdotko minua kuulla?
RODRIGO. Olen, maarin, jo kuullut liiaksikin; sillä teidän sananne ja työnne eivät ole keskenään sukua.
JAGO.
Te soimaatte minua sangen syyttömästi.
RODRIGO. Se on kirkasta totuutta. Olen kaiken omaisuuteni tuhlannut. Niistä kalleista kivistä, jotka multa saitte, Desdemonalle annettaviksi, olisi jo puolet voineet nunnankin pettää. Kerroitte minulle, että hän on ne vastaan ottanut ja herätitte minussa pikaisen suosion ja palkinnon suloisia toiveita; mutta siitä ei näy niin mitään.
JAGO.
Hyvä! Jatkakaa! Hyvin hyvä!