JULIA.
Vähäinen siit' on itkun voitto ollut;
Ne oli jo sit' ennen kyllin kurjat.
PARIS.
Niit' enemmän kuin itku puhees parjaa.
JULIA.
Ei totuus, herra, ole parjausta;
Ja mitä sanoin, sanoin suoraan silmiin.
PARIS.
Mun on nuo silmät, joita parjasit.
JULIA.
Niin olkoot, omani ne eivät ole. —
Teill' onko aikaa, pyhä isä, nyt,
Vai palajanko iltamessun aikaan?
LORENZO.
Nyt, synkkä tyttäreni, mull on aikaa. —
Suvaitsetteko jättää meidät, kreivi?
PARIS.
En, Herran tähden, hartautta häiri.
Torstaina varhain herätän sun, Julia;
Hyvästi siks! Tuoss' ota pyhä muisku!
(Menee.)
JULIA.
Oi, ovi sulje! Sitten kanssain itke:
Nyt toivo, apu, lohtu, kaikk' on mennyt!
LORENZO.
Oi, Julia! Ma tuskasi jo tunnen;
Se suunniltani saattaa minutkin.
Sun täytyy, — sit' ei, kuulemma, voi estää —
Ens torstaina siis kreivin vaimoks mennä.