TIMON.
Menkäätte, — sinä Luciuksen luokse, —
Sa Luculluksen; olin hänen kanssaan
Metsällä eilen; — sinä Semproniuksen.
Tervehtikää ja sanokaa, ett' ylväs
Ma olen, kun sain tilaisuutta pyytää
Vähäistä lainaa heiltä. Pyytää voitte
Noin viisikymment' ehkä talenttia.
FLAMINIUS.
Käskynne mukaan, armollinen herra.
FLAVIUS (syrjään).
Vai Luciusko ja Lucullus? Hm!
TIMON (toiselle palvelijalle).
Ja sinä senattorien luo ja pyydä —
Kosk' yhteishyvää autoin, niin he tuota
Ei kieltäne, — ett' oiti lähettävät
Tuhannen talenttia.
FLAVIUS.
Rohkeninpa —
Kosk' on se yleistapaa, — käyttää heillä
Sinettiänne sekä nimeänne;
Mut päätään he vain puistivat, ja tyhjin
Palasin toimin.
TIMON.
Mitä? Tottako?
FLAVIUS.
He vastasivat niinkuin yhteen ääneen:
"Ei ole varaa" — "matti kukkarossa" —
"Ei voi, jos tahtoisikin" — "surku miestä" —
"On kunnon mies" — "he soisivat" — "ei varmaa" —
"Jotakin viall' on" — "voi nyrjähtyä
Jalokin mies" — "Jos kaikk' ois hyvin" — "sääli!"
Näin kuivin katkelmin ja karsain katsein
Kävivät muihin toimiin, sain vain kuivan
Päännyökkäyksen ja kylmän hatunnoston,
Niin että sana kielelleni jäätyi.
TIMON.
Jumalat taivaan, heitä palkitkaa! —
Iloinen ollos, mies! Noill' ukkoräivill'
On kiittämättömyys vain luonnon vamma;
Verensä hyistä on, se virtaa tuskin,
Eik' ole hyvää; heiss' ei hyvyytt' ole;
Ja luonto maata kohden painuessaan,
On tylsä, raskas niinkuin matkan määrä. —
(Toiselle palvelijalle.)
Käy Ventidiuksen luo. —
(Flaviukselle.)
Oi, älä sure!
Sin' olet kunnon mies; sen sanon suoraan;
Ei tahraa sinussa. —
(Palvelijalle.)
Ventidius hiljan
Isänsä hautasi ja perinnöksi
Sai varat suuret; kun hän oli köyhä
Ja velkavankina ja ystävittä,
Ma häntä viidell' autoin talentilla,
Vie terveiset ja pyydä huomauttaa,
Ett' tosi pakost' ystävänsä velkoo
Nyt noita talentteja. —
(Flaviukselle.)
Niillä maksa
Pahimmat velkojat. Se aatos pois,
Ett' ystäviins' ei Timon luottaa vois!
FLAVIUS.
Se hyvyyden ois loukkausta syvää:
Ken itse hyvä, uskoo muista hyvää.
(Menevät.)