FLAMINIUS. He, ei muuta mitään kuin tyhjä lipas, jonka herrani puolesta pyytäisin teidän armoanne täyttämään; hän olisi kiireesti ja kipeästi viidenkymmenen talentin tarpeessa, ja pyytäisi teidän armoanne hänelle ne lainaamaan, täydesti luottaen pikaiseen apuunne.
LUCULLUS. Niin, niin, niin, niin; — täydesti luottaen, niinkö sanoo? Voi, sitä hyvää herraa! Jalo ja kunnon mies hän on, jos vain ei eläisi niin ylöllisesti. Tuon tuostakin olen hänen luonaan päivällisillä ollut ja sanonut sen hänelle, ja tullut taas illalliselle, vain saadakseni häntä säästäväisyyteen, mutta hän ei ole mitään neuvoa totellut eikä onkeensa ottanut varoittavia käyntejäni. Joka ihmisellä on vikansa, ja jalomielisyys on hänen vikansa: olen sen hänelle sanonut, vaan en ole saanut häntä siitä luopumaan.
(Palvelija palaa, tuoden viiniä.)
PALVELIJA.
Teidän armonne, tässä on viini.
LUCULLUS.
Flaminius, olen aina sinua pitänyt älykkäänä miehenä. Saas tästä!
FLAMINIUS.
Teidän armonne, suvaitsette vain niin sanoa.
LUCULLUS. Olen aina huomannut, että sinulla on terävä ja sukkela pää — sanon, niinkuin asia on — että älyät järkisyitä, voit mukautua aikaan, jos aika mukaantuu sinuun; kaikki hyviä ominaisuuksia. — (Palvelijalle.) Mene tiehesi sinä! (Palvelija menee.) — Tule lähemmäksi, kunnon Flaminius! Herrasi on antelias mies; mutta sinä olet järkevä ja tiedät varsin hyvin, vaikka tuletkin luokseni, että näinä aikoina ei sovi rahalainoja antaa pelkän ystävyyden nojalla, ilman vakuutta varsinkaan. Tuossa kolme kolikkoa sinulle; ummista silmäsi, poikaseni, ja sano, ettet nähnyt minua. Hyvästi!
FLAMINIUS.
Mitä? Onko maailma niin muuttunut?
Me eläväiset elämmekö vielä?
Pois, musta halpuus, hempijäsi luo!
(Viskaa rahat maahan.)
LUCULLUS.
Ha, ha! Nyt näen, että olet narri ja aivan omiasi herrallesi.