ALCIBIADES.
No, mennään!
Me häntä häiritsemme. — Rumpu soimaan!
(Rummut soivat. Alcibiades, Phrynia ja Timandra menevät.)
TIMON.
Oi, ett' on luonnon nälkä, vaikka potee
Kovuutta ihmisten! —
(Kaivaa.)
Sa, kaiken äiti,
Min kohtu ääretön ja rinta määrätön
Kantaa ja ruokkii kaikki! Sama siemen,
Jost' ylvä lapses, ihminenkin, alkaa,
Se siittää mustan konnan, sinikäärmeen,
Sokean kyyn ja kultakuori vankaan
Ja kaikki hirmuluomat taivaan alla.
Miss' elontulta Hyperion hehkuu.
Ken ihmislapsiasi vihaa, hälle
Povestas rikkaast' anna juuri-raiska!
Sikistä sikiävä kohtus, ett' ei
Se kiittämätönt' ihmist' enää kanna!
Sen hedelmänä olkoon lohikäärmeet
Ja sudet, karhut, tiikerit; luo lisää
Petoja uusia, joit' avokasvos
Ei ole taivaan marmor'asunnoille
Näytellyt ennen! — Juuri, ah! — Suur' kiitos! —
Mehusi, peltos, viinamaasi kuivaa,
Joist' ihminen, tuo kiittämätön, imee
Herkut ja hiivat, joilla puhtaan sielun
Niin ryöttää, että järki hänet jättää!
(Apemantus tulee.)
Taas ihminenkö? Kirous ja tuska!
APEMANTUS.
Mua tänne neuvottiin; käy huhu, että
Mun tapojani apinoit ja matkit.
TIMON.
Sen teenkin, kun ei sulla ole koiraa,
Jot' apinoisin. Rutto sinut syököön!
APEMANTUS.
Tuo sairaan luonnon ilmett' on, vain kurjaa
Ja miehuutonsa apeutta siitä,
Ett' onni petti. Täällä? Lapioko?
Ja orjan puku tuo? Ja surun katse?
Imartajasi silkiss' yhä käyvät.
Patjoilla maaten, marjaviinaa juovat,
Sylissä sairaat lemut; eivät muista
He Timonia lainkaan. Älä metsää
Häväise sill', ett' ilkkujata matkit!
Imartaa ala, hyödyksesi käännä
Se, mikä sorti sinut. Polvi maahan.
Sun päästäs suosijasi pelkkä henki
Puhukoon lakin; ilkipaheitaan
Hyveiksi kiitä; samoin tehtiin sulle.
Kuin krouvari sa nyökyit tervetulleiks
Konnat ja kaikki; kohtuus on, ett' itse
Rupeat konnaks; taas jos saisit kultaa,
Niin veis sen konnat. Mua älä matki.
TIMON.
Jos sua matkin, itseäni poljen.
APEMANTUS.
Kun itseäsi matkit, itses poljit.
Niin kauan hupsu, ja nyt narri! Mitä?
Viluko ilma, ärjy passarisi,
Sun paitas lämmittäis? Nuo sammalpuutko,
Nuo kotkain ikäiset, sua seuraisivat,
Kannoilla juosten? Kylmä puronenko,
Jään sokeroima, aamuruokas höystäis,
Yön mässäiltyäs? Eläimiä kutsu,
Jotk' alastonna ilmain ärjyt kestää,
Alttiina elementtein raivolle,
Ja suojaa vailla, luontoaan vaan noutaa, —
Oo, niitä pyydä sua mairimaan.
Niin näet, —
TIMON.
Ett' olet narri sinä. Mene!
APEMANTUS.
Sa rakkaamp' olet mulle nyt kuin koskaan.